Crossfit Hämeenlinna Header

maanantai: Kilpaurheilija vai kilpaileva urheilija

CrossFit Hämeenlinna tarjoaa paitsi puitteet, myös ohjelmoinnin tavoitteellisille kilpaurheilijoille ja vaativille treenaajille. Olemme ylpeitä siitä, että olemme voineet olla Essi Makkosen tukena hänen matkallaan yhdeksi Suomen kovimmista CrossFittaajista. Alla Essin tarina hänen kertomanaan:

Pyynnöstä rustailin oman parin vuoden matkani lajin parissa. Juttu on pitkä ja kaikki oleellinen on tiivistetty viimeseen kappaleeseen. Niille ketä enemmän kiinnostaa niin kannattaa vähän varata aikaa mun höpötyksille. Ehkä sieltä löytyy jotain järkevääkin.

Loppusyksystä tulee täyteen kolme vuotta ihanan kamalan Crossfitin parissa. Alotin Onrampin Crossfit Hämeenlinnassa  lokakuussa 2014. Sitä ennen olin käynyt junttipuntilla ja kaikenmaailman bodypumpeissa parisen vuotta, mitä taas edelsi pitkä lähes koko aikuisiän kestävä tauko urheilusta. Ei oikein mikään napannut teinivuosien jälkeen. Ja sen mukainen oli myös kuntotaso. Muistan funtsineeni melko pitkään Crossfitin aloittamista, koska suurin pelkohan oli, että kaikkien salimarkkujen pelottelema lihaskato käy toteen kun lähtee mukaan piirileikkeihin (nyt vähän naurattaa).

2012/2017

”Lihaksien” lisäks voimaa löyty jo alun alkaen jonkun verran, mutta keuhkoilla ei ollu mitään käryä miten toimia. Muistan elävästi kun Onrampilla tehtiin alkuun testi jossa soudettiin renkaissa, ilmakyykättiin ja juostiin etuparkkipaikan seinien väliä (100m) ja olin aivan henkitoreissani. Onrampilla olin malttamaton ja turhauduinkin melkosesti alussa kun luupäähän ei vaan mahtunu, että miksei niitä linttejä voi ladata tankoon vaan ensin pitää opetella tekniikoita. Tällä mentaliteetilla ja kärsimättömyydellä puskettiin peruskurssin jälkeen koko ensimmäinen vuos läpi. Kärsimättömyys, into kehittyä ja kilpailuvietti oli kova, kaikki piti oppia heti ja kaikki kanssatreenaajat oli voitettava aina. Seinä tuli vastaan alle vuoden treenaamisen jälkeen ja kovaa. Tässä kohtaa heräs itellä ajatus alkaa tehdä asioita erilailla ihan vaan ittensä takia. Siirryttiin porukalla salin ohjelmoinnista, joka ei siihen aikaan mielestäni palvellut omia tarpeitani kehittyä heikkouksissani, sivuun ja kaivettiin netin ihmeellisestä maailmasta oma treeniohjelma. Senkin kanssa oli alkuun hakemista löytää volyymi kohilleen saatika ymmärtää ylipäätänsä yhtään mitään mistä se Bergeron kirjotti. Mutta hommahan alko toimimaan ja keuhkotkin pikkuhiljaa löytymään.

Kisakipinäkin alkoi löytymään ja ekoihin kisoihin Lappeenrantaan lähdettiin isolla porukalla loppuvuodesta 2015 (Rakkaudella Karjalasta 1). Kisat oli jäätävät ja olin kokoajan räkäposkella. 5/31 sijahan sieltä napsahti ja suoritus oli yli omien odotusten, kun lähdin asenteella ”jos en nyt vika olis”. Seuraavaks team Essit rämpi läpi keväällä 2016 Cut the Crap parikisat Vantaalla, sijoittuen kovassa seurassa (mukana oli iso liuta Suomen kärkikahisijoita ja veteraanikilpailijoita) sijalle 7/20. Näistä kisoista jäi käteen hirvee draivi. Silti vielä jotain oleellista puuttui eikä palaset ollu ihan paikoillaan. Kukaan ei oikein vahtinu meidän touhuja kun tehtiin ominpäin ohjelmointia ja innokkuus kostautui taas juosten seinää päin. Loppu kevät meni kovassa sairastelu kierteessä kropan huutaen taas punasella.

Rakkaudella Karjalasta 1.

Cut the Crap 2016/Kuva: Waren Photography

Loppukeväästä sitten perustettiin salille oma kilparyhmä sekä ohjelmointi ja uudella Päävalmentajalla oli selkeesti homma hanskassa. Lyhyessä ajassa mentiinkin sit vauhdilla eteenpäin ja Karjalan Kovimman 2016 karsinnasta napsahti sija 34. ja sen myötä ensimmäinen karsintakisapaikka. Vieläpä Suomen suurimpiin kisoihin. (Kisarapsan ja fiilikset näistä tsembaloista löytää Facebookin memberssivulta viime kesältä kun rullailee). Jännityksestä huolimatta hyvinhän ne meni (sija 19/50) ja nälkä kasvo entisestään, mistä seurasi hiihtohelvetteineen Unbroken syksyllä 2016 (sija 17/32) ja loppuvuodesta alkanut karsintaurakka Winter Wareihin 2017.

KarjalanKovin 2016/Kuva: Eino Ansio

Unbroken 2016/Kuva: Sami Vaskola

Winterien kisapaikka oli melko hilkulla, vain yhden peruutuspaikan päässä ja omaks onneks sekin sieltä napsahti. Voi niitä onnenkyyneleitä. Siihenastiset tavotteet oli täyttyny ja 2 vuoden kisaputkeen mahtu kaikki Suomen karsintakisojen kisapaikat. Winter Wareihin pääsy jo itsessään oli voitto vaikkei lopullinen sijotus kisoissa (28/31) päätä huimannutkaan. Vanhat tavotteet saavutettua pitää tietenkin asettaa uudet ja noiden viimesten tsembaloiden jälkeen rupesin työstämään kahtakauheemmin konetta kuntoon. Kevään aikana on puskettu paljon hommia ja se palkitsi jälleen kisapaikalla Karjalan Kovimpaan 2017 Imatralle heinäkuun lopussa, karsintasijoituksella 23/110. Nyt sormet ristissä että pysyn kasassa sinne asti.

Winter War 2017.

Kisaamisessa itelle tärkeintä on jokakerta kisata vaan itteensä vastaan ja olla aina pikkusen kovempi versio edellisestä Essistä. Sijoituksia on turha tuijottaa liikaa, mutta pitkällä tähtäimellä ne antaa hyvää osviittaa siitä onko suunta oikea ja sen mukaan on helpompi asettaa uudet tavoitteet sekä suunnitelmat. Siispä.. Jos kisaaminen yhtään kiinnostaa vaikka vasta hamassa tulevaisuudessa niin ei muuta kun rohkeasti karsintojen kimppuun ja tulokset julki. Sitä kautta on hyvä seurata omaa kehitystään sekä saada tuntumaa siitä kuinka paljon se kisapaikka oikeastaan vaatikaan työtä.

Kolmessa vuodessa näkyvää kehitystä on tapahtunut melkosesti fyysisellä tasolla. Sit päästään siihen omaan kompastuskiveen, mikä on oma korvien väli. Mä oon aina ollu se tyttö, joka on kokeillut kaikkea mahdollista aina baletista, telinevoimisteluun ja pesäpallomailan heiluttelusta lumilautailuun. Oon myös se tyttö, joka on lopettanut uudet jutut aina ensimmäiseen vastoinkäymiseen, tippuen hevosen selästä tai rymähtäen lattialle naamalleen kun käsilläkävelyä ei opikaan päivässä. Ristiriitaista kyllä, oon myös se tunnollinen tyttö, joka haluaa tekemisissään olla aina paras mahdollinen suorittaja tuottamatta kellekkään pettymystä.. aina siihen uupumiseen asti niin koulussa, työssä, harrastuksissa kuin muillakin elämän osa-alueilla. Näiden ominaisuuksien yhdistäminen ei ookkaan mikään ihan simppeli juttu ja ristiriitaisuus ilmentyy aika hyvin ihan viikottain varmasti treenikavereillekin asti. Tää laji kun on suuria tunteita täynnä ja yhen viikon aikana pystyy käymään koko tunneskaalan läpi; aina sieltä maanantain epätoivon vellomisesta perjantain maailmanvallottaja riemuun asti. Näitä tunteita on aika kiva jakaa tiiviiks muodostuneen porukan kanssa, joka on ehkä jopa isoin puskuri tässä touhussa. Kun kaikessa ei tartte eikä voikaan olla paras niin on tärkeää, että sen tunteiden skaalan voi jakaa jonkun kanssa, onnistumiset ja kiukustumiset. Ja se kun treenaa itteensä kovemmassa seurassa pistää se puskemaan aina vähän enemmän.

Kuva: Tapio Toveri

Pääkopan asioissa on menty jo eteenpäin, mutta työstämistä riittää aina. Fyysinen ja henkinen suoriutuminen kun kulkee käsikädessä, mitä kilpailemiseen tulee. Ite koitan pitää jonkinlaista tasapainoa yllä omassa elämässä tekemättä tästä touhusta liian isoa palasta. En koe itseäni kilpaurheilijaksi vaan ennemminkin kilpailevaksi ”urheilijaksi”. Se mikä ero siinä on mun mielestä on homman rentous. Ruokavalio on pääsääntöisesti puhdas ja riittävä, mutta niitäkin päiviä sattuu kun tulee syötyä aivan liian vähän mitään fiksua ja sokerihöttöä senkin edestä. Treenit hoidetaan tunnollisesti ja täydellä panostuksella, mutta nykyään osaa jo kuunnella omaa kroppaa sekä pääkoppaa ja antaa löysää välillä jopa poiketen ohjelmoinnista jos siltä tuntuu. Mulla on elämässä myös paljon muutakin sisältöä treenien ja kilpailemisen lisäks, vaikka salilla aikaa paljon kuluukin. Leipätyöni teen Etsivänä Nuorisotyöntekijänä Hämeenlinnan kaupungilla. Perheen ja ystävien kanssa kerkeää touhuta keskellä viikkoakin ja sille on tietoisesti survottu tilaa kalenteriin. Oon löytäny mielestäni aika hyvin sen harmaan alueen, jossa voi kilpailla ja jopa menestyäkin ihan kivasti olematta kuitenkaan Kilpaurheilija ja uhraamalla päivän jokaista sekuntia tälle.

Summa summarum. Kuntopirkosta kilpailevaksi ”urheilijaksi” on kehitytty valmentajien valvovan silmän alla toimivaa ohjelmointia tunnollisesti ja kunnianhimoisesti noudattaen, sekä edes jonkinlaisella älyllä kuunnella omaa kroppaa sillon kun sillä on jotain sanottavaa.

Kiva kun luit!

Essi

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *